Vaienna kriitikkosi


“En ole yhtään luova. En osaa sanoa mistä pidän, ennen kuin nään sen.”

Tämän toteamuksen olen kuullut, kun olen jutellut osallistavasta suunnittelusta, joka on palvelu, jota tarjoan. Olen kuullut, että itselle yhdessä suunniteltu kokonaisuus tuntuu lähtökohtaisesti kiinnostavalta, mutta omien luovien kykyjen epäileminen luo möhkälemäisen betoniporsaan jököttämään luovan prosessin polulle. Ei kannata lähteä.

Ja nyt seuraa kohokohta, ihan tähän alkuun.*rumpujen pärinää*: Kannattaapas.

Ja nyt aion perustella sinulle, että miksi.

Tapasin eilen pitkästä aikaa vanhoja kuvataiteen koulukavereitani. Emme ole nähneet yli vuoteen, mutta kaikki jatkui siitä, mihin viimeksi jäimme. Yksi oli siirtynyt jatko-opintoihin, toinen valmistuu pian, eikä tiedä mitä sitten haluaisi tehdä. Kolmas maalaa puhtaasta, vilpittömästä rakkaudesta lajiin, ja opinnot tulevat siinä sivussa. Yhtä kaikki, meistä jokainen on valtavan lahjakas ja luova, taitava omassa lajissaan ja omaa kaikki edellytykset edetä vaikka mihin saakka siinä asiassa, jota kohtaan tuntee suurta innostusta ja vetoa.

Siitä huolimatta. 

Illan hämärtyessä, akryylimaalivertailun, ja kesälomakuulumisten kautta, keskustelumme eteni nextille levelille. Puhuimme siitä, miten jatkuva sisäinen kriitikkomme huutaa kurkkunsa täydeltä saaden meidät epäilemään itseämme, ja kykyämme tuottaa sitä asiaa, jota taiteeksi kutsutaan. Vaikka olemme kukin ulkopuolisella mittarilla mitattuna erittäin luovia ja lahjakkaita, puhuttelemme itseämme halventavasti ja mitätöiden. “Uskomatonta paskaa” sanomme itsellemme tavalla, jota emme koskaan ääneen sanoisi kenellekään toiselle. Sisäiset kriitikkomme saavat meidät sutimaan taulupohjaan vielä yhden kerroksen, ja vatuloimaan ja viilaamaan tuntikausia valmisteltua somepostausta. Sisäiset kriitikkomme kuorruttavat kakkumme häpeällä, ja saavat meidät painumaan maan rakoon miettimään niitä kaikkia muita, ja sitä, mitä nekin nyt ajattelevat.

Keskustelimme myös työtavoistamme. Siis siitä, milloin olemme parhaimmillamme. Nauroimme epäonniselle ryhmätyöllemme, josta ei meinannut tulla kanaverkkokasaa kummempaa yhden vision ollessa vahva, ja toisten yrittäessä vain saada nyt perkele jotain valmista. Yksi ei päästä ketään siveltimen ja kankaan väliin, ja luominen on pyhää toimitusta muistuttava yksityinen prosessi. Toinen syttyy silloin, kun ringin keskelle laitettu fläppipaperi täyttyy ideoista, ja yksi kirjaa. 

Ja nyt toinen kohokohta *dindindindindin*: Tärkeintä että ylipäätään syttyy!

Ja tästä, on osallistavassa kuosisuunnittelussa kyse. 
Siis siitä, että nuijii sisäisen kriitikkonsa hiljaiseksi, ja antaa itselleen luvan ideoida. Ja lisäksi siitä, että sen voi tehdä yhdessä! Siitä, että syttyy ideoille ja saa luoda kotiin jotain, jolla on itselle merkitystä. Jotain, jonka äärellä maadoittuu, ja joka saa palaamaan siihen tärkeään hetkeen, tunteeseen, tai paikkaan.

Ja sitten seuraa sisäistä kriitikkoa vastaan törkeästi toimiminen, eli itsensä kehuminen: Minä olen tosi hyvä siinä. Siis innostamisessa, ja yhdessä tekemisessä. 

Minä olen se fläppipaperihenkilö, joka syttyy silloin, kun yhdessä jaetuista ideoista, joista osa heitetään romukoppaan, alkaa versota jotain. Kun keskustelu polveilee ja rönsyilee, ja sitten pitää palata asiaan. Kun ilmoille heitetyistä haituvista punoutuu punainen lanka, joka on tuhat kertaa upeampi, kuin se olisi ollut, jos sitä olisi yksin pimeässä kammarissa punonut. Kun tavoittaa toisen uteliaan ja innostuneen katseen, eikä sanota mitään, ja niin on silti hyvä.

Tämän lisäksi olen aidosti sitä mieltä, että jokainen meistä syntyy luovana, mutta poisopimme siitä elämämme aikana, mikäli olosuhteet, joissa elämme, eivät ruoki sitä. Luovuus ei ole pelkkää taiteellista kyvykkyyttä, vaan se on kykyä ajatella jotain, mitä ei vielä ole. Se on sitä, että antaa itselleen luvan keksiä, ja heittää ilmoille mitä vaan. Luovuutta on se, kun yhdistelee täysin toisiinsa kuulumattomia asioita, ja siitä syntyy jotain uutta. Se on kyky katsella maailmaa uteliaana ilman, että olettaa tietävänsä.

Osallistavan kuosisuunnittelun prosessi on jatkuvassa kehityksessä ja niin kuuluu ollakin, mutta keskeistä siinä on mahdollistajan (eli minun) ja osallistujan (eli sinun) välinen vuorovaikutus ja yhteys. Lupa ideoida ja haaveilla. Tila pysähtyä ja miettiä, millaisista asioista pitää, ja mitä teemoja kotiinsa haluaa. Minun tehtäväni on visualisoida toiveitasi, ja luottaa siihen, että yhteistyömme, ja oma siveltimeni kantaa. Huolehdin siitä, että koet tulevasi kuulluksi, ja että lopputulos on sellainen, joka saa sinut ihastumaan vielä vuosien päästäkin. Ne ovat minun työtäni, sinun tehtävä on olla utelias ja mukana, antaa palautetta ja kertoa mistä pidät ja mistä et.

Vieläkö mietit? 

Käy kurkkaamassa lisää osallistavasta kuosisuunnittelusta, ja laita postia. https://loytonen.fi/pages/suunnittelupaketit 

Joskus auttaa, kun nimeää sisäisen kriitikkonsa. Minun on Pirjo. Kauhean ankea tyyppi.